sunnuntai 29. kesäkuuta 2008

Simputusnappi

Simputusnappi on sellainen jalankulkijaa - ja pyöräilijää - varten liikennevaloilla varustettuun risteykseen asennettu laite jota pitää painaa että valo vaihtuisi vihreäksi. On hienoa että myös jalankulkijalle ja pyöräilijälle suodaan mahdollisuus ylittää tuollainen liikennevaloilla varustettu risteys. Simputukseksi se kuitenkin muuttuu silloin, kun valot vaihtuvat autoilijoille saman säännöllisen kaavan mukaan, mutta jalankulkijat pääsevät peliin mukaan vain painamalla nappia.

Napin painamisesta ei siis ole mitään iloa. Valot vaihtuvat joka tapauksessa. Ymmärrän valonapin sellaisessa kohdassa jossa autojen virta ei muuten katkea, ja jossa jalankulkija/pyöräilijä näin lunastaa itselleen turvallisen ylityksen. En ymmärrä napin tarkoitusta kohdassa jossa ylitys on turvattu joka tapauksessa - se ei vain näy niissä jalankulkijan/pyöräilijän valoissa.

Pyöräilijän kannalta nappi on yleensä myös väärällä puolella, siis jalankulkijan puolella ylitystä. Pyöräilijän on siis koukattava jalankulkijan puolelle - ja koska pyörällä ei niin vain manööverata pienessä kulmassa takaisin, pyöräilijä ylittää kadunkin yleensä siitä väärältä puolelta. Monesti tullaan näin vastakkain vasemmanpuoleisen liikenteen säännöillä...

Karmeinta oli aikoinaan juuri tässä risteyksessä, tulla pyörällä jonka takana istui lapsi lastenistuimessa. Pyörä piti pysäköidä pyörätien alkuun, lapsi irroittaa istuimesta ja nostaa siitä pois, kipittää painamaan nappia, nostaa lapsi takaisin pyörään, kiinnittää istuimeen...

Olen usein miettinyt mikä olisi oikeudenmukainen palaute tästä napista niiden keksijöille ja asennuttajille. Mielestäni tällaisten ihmisten koteihin pitäisi asentaa napit jokaiseen oveen, niin että ovet sulkeutuisivat aina automaattisesti mutta avautuisivat vasta nappia painamalla. Siinä sitten olisi mukava odotella oven avautumista ja kuunnella miten puuro palaa pohjaan tai kahvi kieuhuu yli tai lapsi tippuu sängyn päältä...

Millainen siis on pyöräilyn logiikka?

Pyöräilyn logiikka on oikeastaan ihan yksinkertainen. Ongelma on siinä, että liikennesuunnittelija ja liikennesuunnittelun logiikka on vielä huomattavasti yksinkertaisempaa.

Liikennesuunnittelussa lähdetään ajatuksesta, että ihmiset liikkuvat koska heillä on tarve päästä pisteestä A pisteeseen B. Ja jos heillä ei ole mitään tarvetta päästä pisteestä A pisteeseen B, he eivät liiku ollenkaan. Tämä saattaa kuulostaa liikuttavan typerältä, mutta tähän huimaavaan päättelyyn perustuu esim. merkittävä osa kestävän kehityksen nimeen vannovaa liikennesuunnittelua. Poistetaan ihmisiltä tarve käydä etäisyyden päässä töissä tai nauttia palveluista tai harrastaa kuluttamista tai muita toimintoja, ja vähennetään näin liikennettä ja sen päästöjä.

Tällaisen suunnittelun ja suunnittelijan mieleen ei ole juolahtanut lainkaan, että ihmiset liikkuvat voidakseen tuntea kuuluvansa siihen paikkaan ja miljööseen jossa asuvat ja elävät. Liikkuminen on inhimillinen perusominaisuus, ei erityisen tarpeen synnyttämä erityinen toiminto. Kuten haastateltava eräässä tutkimuksessa totesi: "Tietoisuus siitä että voi liikkua ja että on vaihtoehtoja joita voi käyttää, antaa tunteen siitä että elämä on hallinnassa."

Liikkuminen tarkoittaa vapautta ja itsenäisyyttä ja vapaata osallistumista yhteiseen. Liikkuminen tai liikenne on siis ensisijaisesti perustava inhimillinen sosiaalinen ja mielen rakenteisiin liittyvä suhde maailmaan. Se on ympäröivän maailman haltuunottoa. Liikkuminen tarkoittaa yhteydenpitoa toisiin ihmisiin, suhteiden luomista heihin, ja suhteiden ylläpitoa. Liikkuminen pisteestä A pisteeseen B jostain erityisestä syystä on vain liikkumisen erityistapaus.

Tarkkaan ottaen, autolla liikkuvan liikkujan erityistapaus. Samaisessa tutkimuksessa voitiin todeta, että kun haastateltavat piirsivät karttoja liikkumisestaan yhden päivän aikan, autoilijat ja autolla liikutut matkat piirtyivät karttaan kahden pisteen välisinä viivoina. Jopa julkisilla liikennevälineillä kuljetut, mutta etenkin pyörällä ajetut ja kävellyt välimatkat taas piirrettiin reitteinä tunnistettavassa maastossa. Ei tietenkään tule yllätyksenä, että liikennesuunnittelu siis etenee autoilijan logiikalla. Pyöräilijän se silti usein käytännössä jättää epämiellyttävän yllätyksen eteen.

Esimerkiksi tässä lähtee pyörätie kohti useita eri päätepisteitä, kuten oikeassa laidassa olevasta opaskylttien määrästä voi todeta. Tästä siis pääsee uimarannalle, Kaupinojan saunalle, Tähtitornille, UKK-instituuttiin, urheilupuistoon.

Mutta pahaa-aavistamaton ensikertalainen pyöräilijä voi löytää itsensä tästä tilanteesta: suunnittelija on päättänyt etukäteen minne pyörällä ollaan menossa. Pyöräilijällä on täysi vapaus jatkaa oikealle alas kohti uimarantaa tai urheilupuistoa. Sen sijaan vasemmalla kulkee tie yli sillan, josta pääsee UKK-instituuttiin ja Kaupinojan saunalle. Jollei pyöräilijä ole tajunnut vaihtaa pyörätieltä autotielle 200m sitten, tässä saa koikkelehtia pyörällänsä ojan kautta. Toki kiertoteitse ja ajamalla alas ja jyrkästi ylös voi pyöräilijä myös päästä toiselle puolen siltaa.

Kyse ei ole vain siitä, että eri vaihtoehtojen valinta on tehty pyöräilijälle hankalaksi. Kyse on siitä, että liikennesuunnittelu, joka etenee siis pisteestä A pisteeseen B suorinta mahdollista tietä, ei tule koskaan tajunneeksi sitä seikkaa, että pyöräilyssä ei perustavasti ole kysymys liikkumisesta kahden pisteen välillä, vaan mahdollisuudesta valita mahdollisimman monessa kohtaa mahdollisimman monen eri vaihtoehdon välillä.

Katsotaan vielä tätä suunnittelukukkasta: hieno ja leveä pyörätie tulee kadun risteykseen. Oikealle kääntyen pyörätie ei itse asiassa jatkukaan pyörätienä, sillä kääntymisen jälkeen katukäytävä muuttuu tuskaisen kapeaksi, ja edessä on sitä paitsi välittömästi bussipysäkki. Oikealle käännyttäessä pyörätie siis jatkuisi kadun toisella puolella - mutta sinne ei ole tehty ylitystä, ei suojatietä eikä luiskaa rotvalliin. Vasemmalle taas on tehty hieno luiska rotvalliin - mutta ei suojatietä sinnekään, eikä siellä jatku mitään pyörätietä.

Tämä kaikki todistaa sitä, että liikennesuunnittelussa ei kyetä ymmärtämään pyöräilyn logiikkaa, eikä siten suunnittelemaan toimivia reittejä. Korostan tuota sanaa, reittejä: ei matkoja pisteestä A pisteesen B, vaan haarautuvaa ja monimuotoista teiden verkostoa joka tekee mahdolliseksi valita joustavasti reittivaihtoehdon oman tarpeen mukaan - tai vaikka ihan huvin ja vaihtelun vuoksi.

sunnuntai 8. kesäkuuta 2008

Rotvalli

Aloitetaan kouriin eli takamukseen ja vanteisiin tuntuvasta perusasiasta, rotvallista.

Rotvalli on tampereenkiälinen sana, ja tarkoittaa kadun reunakivetystä. Kun seitsemänvuotiaana muutin Tampereelle Kalevan lähiöön, olin kylmän rauhallisesti ymmärtävinäni mitä alkuasukkaat tarkoittivat "varo rotvallia" hihkaisulla pyörillä ajeltaessa. Luulin että sen tiesivät kaikki kaupunkilaiset. Vasta kun ensimmäinen tampereenkiälinen sanakirja Pipa päässä rotvallir reunalla julkaistiin, ymmärsin että kyse oli erityisestä murteellisesta ilmaisusta. Olen silti samaa mieltä sanakirjan kanssa: sana on ihailtavan täsmällinen kuvaus aivan omalle ilmiölleen - jota pyöräilijän on syytä varoa.

Pöyräilijä nimittäin liiankin usein joutuu huomaamaan että vastassa on 5 - 12cm rotvalli. Ei se mitään jos pyörässä on paksut renkaat ja keinuva jousitus - mutta normaalilla kaupunkipyörällä ajettaessa edessä on ikävä tömäys, joka tuntuu sekä pyöräilijän että pyörän rungossa. Kun vanhaan pyörääni ruvettiin vaihtamaan rengasta, vanne todettiin täysin kieroksi - ja missäs se muualla olisi vääntynyt kuin rotvallin reunoissa?


Toisinaan ystävällinen suunnittelija on tehnyt pyöräilijälle tilaa madaltamalla tai poistamalla rotvallin kadun kulmassa. Tosin usein niinkuin tässäkin, vain tietystä suunnasta tulevaa pyöräilijää varten. Tässäkin risteyksessä Tammelanpuistokatua yliopistolle päin menevät ja keskustasta päin tulevat pyöräilijät voivat käyttää luiskanpätkää edukseen. Yliopistolta tulevat ja keskustaan menevät saavat paukutella rotvallin yli.


Usein myös on unohdettu madaltaa rotvallia tien keskellä olevasta seisakkeesta.


Pyöräilijän avuksi on kuitenkin monin paikoin tullut joku urhea kansalaistottelematon henkilö piikin ja moskulan kanssa, ja jyrsinyt rotvalliin pyörän renkaan mentävän kolon. Tai ainakin näin yritämme selittää niiden olemassaolon. Kun oppii tuntemaan nämä oman käden luiskat, ja tähtäämään pyöränsä juuri niihin, voi helpottaa kulkuaan ja pidentää vanteidensa ikää.

lauantai 7. kesäkuuta 2008

Pyöräilyn salattu logiikka

Pyöräileminen on nopein tuntemani liikkumisen muoto. Auto toki kulkee nopeampaa, ja lentokone sitäkin nopeammin, mutta niissä ei saa samaa vauhdin tunnetta. Pyöräillessä vauhti on minun vauhtiani.

Kun kaivaa talven jälkeen pyörän esiin, on kuin olisi päässyt vapaaksi. Pyöräilemällä pääsee sieltä mistä haluaa, sinne minne haluaa, vailla ruuhkia, aikatauluja, parkkeeraamiseongelmia...

... tosin sitten on muutama juttu. Joista enemmän jäljempänä.